keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Helsingin sijaan Espanjaan!

Terveisiä Kanarialta!

Täällä on polskittu lastenaltaassa, nukahdettu kirja kourassa aurinkotuoliin, tapeltu nälkäisenä turhanpäiväisyyksistä ja juotu punkkua iltahämärässä lasten mentyä liian myöhään nukkumaan. Loma. Ah.

Niin kuin aina, myös lomalla ollaan pohdittu asumista ja asuntoja. Millaista täällä olisi asua? Minkälaista se olisi kun aina on lämmin? Mitä Suomesta kaipaisi, jos muuttaisi tänne? Minkälaista olisi perusarki Kanarialla? Innostuin ajattelemaan Espanjaan muuttoa vakavammin luettuani Miljonääriäidin blogikirjoituksen heidän Espanjaan muutostaan. Mitä jos oikeasti muutettaisiinkin tänne eikä Helsinkiin?



Ihaninta lämpimässä maassa on nyt ollut niinkin arkinen asia kuin pukeminen!! Täällä lapsia ei tarvi pukea!! Tai tarvii, mutta ei viittäkymmentä kerrosta raivolla ensin päälle, jotta voidaan siirtyä johonkin, jossa ne itkun kanssa riisutaan ja taas puetaan kohta kirkuen uudestaan päälle. Monesti Suomessa talvipakkasilla tai hyytävässä tihkusateessa ei jaksa lähteä johonkin ihan vaan siksi, koska se pukeminen. 

Ihmiset ovat täällä ihanan ystävällisiä ja rentoja. Voi tosin johtua siitä, että olen itsekin lomalaisena ystävällinen ja rento. Metsä vastaa ja niin edelleen.

Mutta on siinä ilmastossa jotain, joka vaikuttaa ihmisten mieliin. Lämmin ilma, lämmin mieli? Tosin nopea analyysini on myös, että mitä kylmempi ilmasto sen kehittyneempi valtio; byrokratian määrä on suoraan verrannollinen pakkasasteisiin ja korruption määrä hellelukemiin.

Ihanaa täällä on myös kaunis arkkitehtuuri, puutarhat, tuoreet hedelmät, vastanostettu kala, irtijuoksentelevat koirat ja tunteensa näyttävät ihmiset.

Kävin toissapäivänä nuorimmaisen kanssa paikallisessa ruokakaupassa hakemassa iltapalaa ja hoidin koko homman hienosti mekko heiluen espanjaa puhuen. Hetkeksi tuli olo, että me asutaan täällä, nyt tuosta jugurtit mukaan ja kotiin pesemään pyykkiä. Jatkoin ajatusleikkiä: aamulla lapset tarhaan, ei pukemisruljanssia, nopea aamuespresso rantakahvilassa, kävely ilmastoidulle (!) työpaikalle, paluumatkalla torilta mukaan tuoretta kalaa ja kasviksia, lapset tarhasta ja kotiin ruuan laittoon. Illalla voisi lähteä rannalle tekemään lasten kanssa hiekkakakkuja ja telkkarin sijasta katselisi merta, miestä ja kirjaa. Viikonloppuisin voitaisiin kierrellä saarta, leikkiä rannalla ja syödä myöhäisiä illallisia. Onkohan minulla liian romanttinen kuva Espanjassa elämisestä? 

Olen pienenä asunut vuoden Madridissa ja kun tulimme Suomeen takaisin olin hiihtäessäni hihkaissut mummolleni, että on se ihana kun on neljä vuodenaikaa! Ja niinhän se kyllä onkin. Koko ajan voi odottaa jotain uutta samalla kun nauttii nykyisestä. Ihanaa on syksyn kuulas ja raikas ilma, talven aurinko ja hanget, kevään tulppaanit ja sulavan lumen alta paljastuva asfaltti. Sitten tulee se kesä. Kesä on kyllä parasta. Rakastan lämpöä, mekkoja, jätskiä ja iloisia ihmisiä.



Olisi hauska joskus asua vähän aikaa ulkomailla ja nimenomaan jossain päiväntasaajan tuntumassa. Olisi hauska oppia uusi kieli, kulttuuri ja tavat. En usko, että elämää kuitenkaan haluaisi kokonaan siirtää uuteen ympäristöön ja kulttuuriin. Kestäisinkö sitä kun asiat eivät todennäköisesti suju yhtä oikeudenmukaisesti ja kuitenkin suhteellisen helposti kuin Suomessa? Kuinka nopeasti joka paikkaan leviävä hiekka ja aurinkorasvan tahrimat vaatteet alkaisi ärsyttää? Onko keskikesän kuumuus yhtä sisällevangitsevaa  kuin -30 pakkanen? Espanjassahan ei olisi yhtään sukulaista eikä aluksi ystäviäkään... Saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan.

Rentouttava ja valaiseva reissu takana, mutta ihana tulla taas kotiin ja Suomeen.

Lue myös: Terveisiä Tukholmasta


Saunassa

Meillä on keskiviikkoisin taloyhtiön saunassa saunavuoro. Kätevästi juuri Pikkukakkosen jälkeen hipsitään kylpytakit päällä saunaan, jossa vastassa on ihanat 70-luvun vihreät räsymatot ja oranssit palloverhot, leveät saunan lauteet ja pehmeät löylyt. Isompi lapsi osaa jo odottaa saunavuoroa, josta onkin muodostunut koko perheen yhteinen jännittävä retki. Saunavuoron takia saunaan tulee lähdettyä porukalla ja se rytmittää viikkoa kivasti. Jotenkin nautin tästä kun kerrostalossa saunaa ja pihaa pitää jakaa; kun ne eivät ole jatkuvasti saatavilla osaan niistä paremmin nauttia.


Meillähän on myös oma sauna, jonka mielelläni räjäyttäisin! Siirtäisin toisen neliön liian kapeaan eteiseemme ja toisen ahtaaseen kylppäriin. Saunamme on liian pieni, löylyt liian kovat ja lauteet täynnä pyykkikoreja, vaippoja ja treenikamoja. Meillä sauna on täysin turha tila ja koko asunnon kalleimmat neliöt käyttöasteeseen nähden. 

Wikipedian mukaan parisataa vuotta sitten ihmisten asettuessa kaupunkeihin yleiset saunat alkoivat olla tarpeellisia. 1950-luvulla alettiin kerrostaloihin rakentaa taloyhtiön omia saunoja ja pian sen jälkeen myös luksukseksi koettuja huoneistokohtaisia saunoja. Parinkymmenen viime vuoden aikana kerrostaloihin on rakennettu pääosin vain huoneistokohtaisia saunoja. Osa näistä on saunomiskäytössä, osa kodinhoitohuoneena ja varastona niin kuin meillä. 

Nykypäivänä trendi on onneksi alkanut muuttua ja kaikkia kolmea eri saunamuotoa rakennetaan nyt ristiin rastiin. Helsingissä on ainakin viisi julkista saunaa ja uusiakin on lähiaikoina tulossa. Oulussakin yleistä saunaa on kokeiltu nyt pari vuotta Tuiran rannassa ihan hyvällä menestyksellä. Yhteiset ja julkiset saunat lämmittävät tällaisen yhteisöllisyyden ja elologisuuden nimiin puhaltavaa elämyssaunojaa. 


Tänään lähdemme kuitenkin saunan sijasta Kanarian lämpöön!

maanantai 25. tammikuuta 2016

Muovipussitalo putkella

Sunnuntain hesarissa oli juttu "Pakko laittaa putkea", joka käsitteli nykypäivän asuntojen rakentamisen normiviidakkoa ja energiatehokkuuden lisäämistä. 

Nykyään halutaan rakentaa nollaenergisiä, kliinisiä valkoisia kasvatuslaboratorioita, joissa ihmishiirulaiset vikisemättä pipetovat pillereitä suuhunsa. Seinät on tehty pumpulista ja riskit kaikkeen mahdottomaankin on eliminoitu. Tosiasiassa useat uudet talot ovat liian tiiviitä, huonosti suunniteltuja, huolimattomasti rakennettuja muovipusseja, jotka eivät uusimpien tutkimusten mukaan edes säästä sähkölaskuissa. Paskoja taloja tullut siis rakennettua. 

Jutussa puhuttiin paljon koneellisesta ilmanvaihdosta ja kuinka sen on ajateltu pelastavan maailman kaikki pikkuoravatkin energiatehokkuudellaan. Uusien tutkimusten mukaan koneellisella ilmanvaihdolla on suurien tilaa vievien pömpeleiden ja runsaan sähkönkulutuksen (!!!) lisäksi yllättäen huono vaikutus talojen kuntoon ja ihmisten terveyteen. Tehokkaiden koneellisten ilmanvaihtojärkestelmien epäillään itsessään aiheuttavan sisäilmaongelmia ja talojen homehtumista. Ilmanvaihtolaitteet ovat kalliita, suhteellisen lyhytikäisiä ja monimutkaisia vempeleitä, jotka vaativat käyttäjältään insinöörikoulutuksen. Koneellisesta ilmanvaihdosta rakennukissa on tullut sääntö ja niitä on energiatehokkuuden ja hyvän sisäilman nimissä laitettava joka tönöön. Melkoinen bisnes sille joka tämmöisen keksi. Vanha ja hyvin toiminut painovoimailmastointihan on tylsästi ilmainen, pitkäikäinen, toimiva ja yksinkertainen. On ihan järkyttävän kamalaa kuinka taloudellisen hyödyn tavoittelu ajaa järkevän rakentamisen ja ihmisten terveyden edelle.

Lehdessä esiteltiin eurooppalainen Hitea-hanke, jossa vertailtiin koulujen sisäilmaa ja lasten sairastamista Suomessa, Hollannissa ja Espanjassa. Tuloksista selviää monelle suomalaiselle siivousintoilijalle ja käsidesiaddiktille yllättävä asia: puhtaus ei kannata. Hollantilaisissa ja espanjalaisissa kouluissa bakteereita, homeita ja pienhiukkasia oli jopa 50–100 kertaa enemmän kuin suomalaiskouluissa, mutta silti suomalaislapset kärsivät eniten hengitystieoireista. Toki suomessa on kylmempi ja kuivempi ilma kuin Hollannissa ja Espanjassa, mutta kaikissa tutkituissa suomalaiskouluissa oli myös koneellinen ilmanvaihto ja suodatus toisin kuin Hollannissa ja Espanjassa! Onko teidän työpaikalla koneellinen ilmanvaihto? Ja kotona? Vuotaako nenä jatkuvasti?!? Artikkelin mukaan Helsingin yliopiston mikrobiologian emeritaprofessori Mirja Salkinoja-Salonen katsoo, että terveysongelmat voivat johtua myös siitä, että olemme tehneet elinympäristöstämme luonnottoman steriilin: ”Ihmisen immuunijärjestelmä tarvitsee mikrobeja, jotta se kehittyy ja pysyy kunnossa. Meidän lapsemme ovat tiloissa, jotka on kemikalisoitu niin, etteivät mikrobit pysy hengissä.” Siis edes mikrobit eivät pysy hengissä meidän rakentamissa tiloissa!!!!!?! Taidankin lisätä hippeilyäni ja jättää tytöt kotikouluun meidän painovoimailmastoituun karvaiseen ja bakteereja vilisevään kotiimme. 




Tiivis muovipussitalo on koneellisen ilmanvaihdon lisäksi yritys saada talosta energiatehokas. Tampereen teknillisen yliopiston tutkimuksen mukaan lisäeristyksen lisääminen lisää kosteusvaurion vaaraa. Ennen kaikki oli paremmin ja sitä rataa ja talot rakennettiin ehdasta tavarasta: kivastä, tiilestä, puusta. Nykyään huipputeknisessä seinässä on miljoona erillistä kerrosta sitä ja tätä synteettistä moskaa, joita ei noin vaan korjata kun korjattavaa jossain vaiheessa ilmenee. Kyllä on energiatehokkuus kaukana jos talo ensin rakennetaan uusiutumattomista kierrätyskelvottomista materiaaleista ja korvataan uudella 50 vuoden päästä.

Olisipa jännitävää olla uuden passiivitalon omistaja. Huhuh. Omakotitaloa hankittaessa pitäisi olla joku omakotitalokoulutus. Toki Hesarin juttu oli melko provokatiivinen ja oma tietämykseni taloteknisistä asioista on minimaalinen, mutta en kyllä haluaisi nyt olla hankkimassa uutta taloa uudella huipputekniikalla, kun rakennusalalla on näin tuulista.

Tarkemmin asiasta eilisen Hesarissa ja tekniikan tohtori Matti Ollilan kirjoituksessa rakennuslehden blogissa 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Kotikulmilla Ullanlinnassa

Tämän päivän Hesarissa esiteltiin ihania vanhoja valokuvia elämästä Ullanlinnassa. Kotikulmilla-sarjan kuvista huokui historia, elämän leppoisuus ja yhteisöllisyys. Jutussa kerrottiin, että Ullanlinna on yksi vanhimmista, ylellisimmistä ja elävimmistä kaupunginosista Helsingissä ja sitähän se varmasti onkin.


Seuraavalla kerralla, kun menemme Helsinkiin menemme juuri Ullanlinnaan. Olen leikitellyt ajatuksella, että oikeasti asuisimme ihanassa jugendlinnassa Kaivopuiston vieressä! Juoksuttaisin koiraa siinä isossa koirapuistossa, haistelisin meri-ilmaa, antaisin lapselle vauhtia merellisen leikkipuiston kiikussa ja nauttisin elämästä. Ullanlinnassa on kaikki mitä asuinpaikalta tällä hetkellä toivon: kauneutta, historiaa, elämää, puistoja ja meri.

Tosi kiva päästä testaamaan aluetta asuinpaikkana, kun aiemmin olemme vain turistina kahvitelleet Karusellissa ja madelleet Merisatamassa. Onko ihan turha unelmoida asuvansa yhdellä Suomen kalleimmista alueista? Periaattessa meillä olisi varaa alueelle muuttaa, mutta tällöin joutuisi todella puntaroimaan sitä mistä kaikesta on valmis luopumaan asuinpaikan takia.

Lue myös: Kotikulmilla Meilahdessa

perjantai 22. tammikuuta 2016

Ei sole poka mikhää

Jos päätämme Helsinki kokeilumme päätteeksi jäädä sille tielle, kasvaa meidän tytöistä helsinkiläisiä. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. 

Enimmäkseen tunnen ihania ja suoraselkäisiä Helsinkiläisiä, mutta stereotyypin mukaanhan oikea helsinkiläinen ei Helsingistä poistu. Ehkä suurin pelkoni onkin, että lapsista kasvaisi ihmisiä, jotka eivät tietäisi ja joita ei kiinnostaisi, että maailmassa on muutakin kuin Stocka ja Hietsu. En halua, että he päätyisivät elämään siinä nyt niin suuresti puhalletussa kuplassa. 

Kuksa - wooden mug from Lapland, Finland, filled with Lingonberries and Blueberries.:
kuva:vastavalo.fi


Itse olen äärimmäisen ylpeä juuristani; vanhempani ovat Lapista ja minä paljasjalkainen Oululainen. Pohjoisen ihmisissä on jotain mystistä luonteenlujuutta ja suorasukaisuutta. Ollaan eikä yritetä. sole poka mikhää. Onhan tämä nyt turhaa yleistämistä, mutta kyllä asuinpaikka ja asuinolot muovaavat ihmistä. Jos on tottunut kulkemaan näillä keleillä sysipimeitä mettäteitä pakkaskengissä monta kilometriä näkemättä ristin sielua niin se on ihan ok. Jos siihen ei ole tottunut niin siitä voi extremeurheiluna jopa maksaa. 

En halua että lapsistani tulee sellaisia helsinkiläisiä, jotka ovat poistuneet kehä ykkösen ulkopuolelle vain lentokentän kautta. Haluan tutustuttaa heidät Ouluun ja Lappiin. Haluaisin, että lappilainen sisu, vieraanvaraisuus ja suorapuheisuus periytyisivät lapsillemme. Vaikka kaupunkikin kasvattaa, on se vanhempien harteilla ymmärtääkö lapsi otsikkoa ja sen syvällisempää sisältöä vai ei.

Ymmärrätkös sinä? 


torstai 21. tammikuuta 2016

Neliöitä kolmiossa

Ostimme kolmion, kun olin toisen lapsen kohdalla ihan alkumetreillä raskaana. Kun kerroimme ystäville ja tutuille että nyt on beibi matkalla maailmaan niin joidenkin kommentti oli heti onnittelujen jälkeen, että "mites nyt se asunto, tehän muutitte juuri, miten te mahdutte sinne?"


Sekä vauva, että asunto olivat ihan harkittuja toiveita ja päätöksiä. Oulun mittakaavassa meidän 75 neliöinen asunto on kuitenkin pieni asunto nelihenkiselle perheelle. Helsingissä 75 neliötä on varmaan aika normaali? Minusta melkein 20 neliötä per henkilö on ihan tarpeeksi. Lapset viihtyvät samassa huoneessa varmasti vielä ainakin 8 vuotta! Täällä mahtuu oikein hyvin nukkumaan, syömään, heilumaan, tappelemaan, halailemaan ja katsomaan muumeja. Itse muistan, että vasta teini-iässä omaa huonetta osasi arvostaa.

Olemme  minimalisteja eikä tavaraa siis ole liikaa. Ostamme laadukasta, kaunista, kestävää ja ajatonta. En (enää) hamstraa hullareilta kassikaupalla shampoota, vaan ostan tarvittavan putelin kun litku oikeasti loppuu. Inhoan kaikkea krääsää ja useimpia koriste-esineitä. Tavaroilla on oltava monta käyttötarkoitusta tai niiden tulee tuottaa valtavasti iloa tai muistoja. Kaikki vaatteeni ovat kauniita ja käyttökelpoisia lähes missä vain. Sisällä asunnossa on vain tarvittava ja häkkivarastossa sesonkivaatteet, jouluvalot ja matkalaukut. Minimalismista huolimatta kotonamme ei kuitenkaan ole kliinisen kokovalkoista ilman tavaran tavaraa vaan mukavan kotoista ja siistiä. Asuntomme on ihmisiä, ei tavaroita varten. 

Kun tarvitsemme jotain, yleensä vuokraamme tai lainaamme sen. Käytämme myös aktiivisesti tori.fi sivustoa; ostamme sopivan kokoiset kengät ja myymme pieneksi jääneet. Rahan varastointi on huomattavasti vähemmän tilaa vievää kuin tavaran varastointi. Muistoille olemme pyhittäneet yhden ison säilytyslaatikon, jossa on muunmuassa äitini vanha nukke, miehen armeijalätsä ja häämatkalta ostettu vauvan pipo. Rakastan kauniita esineitä, mutta minulla ei ole tarvetta omistaa kaikkea kaunista. 

Rivitalosta kerrostaloon muuttaessamme luovuimme yhdestä makuuhuoneesta ja pikkuvessasta. Tilalle saimme onnellisemman ja sosiaalisemman elämän. Isompia juhlia olemme nyt järjestäneet saunatiloissa ja kirkon juhlasaleissa. Koen asuvani erittäin leveästi, vaikka meillä nelihenkisenä perheenä on "vain" 75 neliöinen kolmio: niin kuin keittiö laajenee ravintoloihin ja olohuone kaupunginkirjastoon laajenee parveke puistoihin! 

Miten te muut pärjäätte kun teillä on vain kolmio?


tiistai 19. tammikuuta 2016

Arjen luksusta

Tykkään juoda aamukahvini hienoimmasta kupista ja käyttää myös kotona ollessani kauniita vaatteita. Joka aamu kun herään ihastelen meidän upeita maisemia ja aina kun tulen kotiin mietin, kuinka hyvällä paikalla asummekaan. 

Tuntuu luksukselta, kun päiväkoti on 300 metrin päässä ja miehen työmatka on 5 minuuttia. Haluaisin vielä, että jokaisena arkipäivänä voisin astua ovesta ulos ja todeta, että onpas kauniita taloja ja tyylikkäitä ihmisiä. Luksusta olisi myös vastapaistettu leipä alakerran leipomosta suoraan aamiaspöytään ja unohtuneen maitopurkin ilmaantuminen jääkaappiin vaikka keskellä yötä.

Arjen luksusta tällä hetkellä ovat lapsenvahti kerran viikossa ja siivous kerran kahdessa viikossa. Arjen luksusta on myös se, että olen ollut kaikki kesät lasten syntymän jälkeen lomalla. Kerran vuodessa teemme ulkomaanmatkan: kohta kutsuu Kanaria!! 

Eräs ystäväni ihmetteli, että miten meillä on varaa? Olemme säästeliäitä, ostamme vain tarpeeseen, suurkulutamme kirpputoreja, teemme ostoslistoja. Meillä on myös keskimäärin puolet pienempi asuntolaina kuin omakotitalon omistavilla ystävillämme. Kun jollain elämänalueella elää kapeammin voi jollain toisella alueella elellä leveämmin.

Kun muutamme Helsinkiin joudumme luopumaan monesta luksustuotteestamme juuri siksi, että asuntoon menee sitten sen omakotitalon verran ainakin. Korvaako Helsingin kaupunki olemuksellaan ja meinigillään siivoojan, lomat ja lastenvahdin? Onko Helsinki tarpeeksi luxus? Jää nähtäväksi. 

Ps. Nyt lapset ovat taas kivoja ja söpöjä. Luksusta sekin. 




maanantai 18. tammikuuta 2016

Lähdenkö sittenkään Helsinkiin?

Tänään lapset ovat olleet ärsyttäviä ja häirinnet elämääni. Onneksi meillä on täällä jo melko hyvä lastenvahtirinki, josta lähes aina joku pääsee jos tarve vaatii. Jos vaan rohkenee soittaa niin leffaan pääsee lähes aina kun haluaa. Olemme nyt myös palkanneet mukavan ja luotettavanoloisen lastenvahdin, joka käy meillä kerran viikossa kolmen tunnin ajan. Ah.

Therapy anger management:
kuva:pinterest
Mites sitten Helsingissä? Kaikilla kavereilla on siellä omiakin lapsia vahdittavana, eivätkä matkustelevat isovanhemmat töiltään kerkeä kuin viikonloppuisin jos silloinkaan. Helsingissä ei ole omaa kummitätiä, varaäitiä, sukulaistätiä ja naapuria, jotka ottaisivat tytsykät mielellään silloin tällöin hoitoon tai tulisivat henkiseksi tueksi, kun yritän saada kauhukakaraa untenmaille miehen ollessa iltavuorossa. Ja kauhea homma etsiä Helsingistä joku luotettava lapsenvahti! Paljonkohan se lysti siellä kustantaa?? Kauanko menee aikaa, että saa kokoon toimivan lastenvahtiringin? Vai saako sitä edes? 

Nyt tuntuu, etten lähde täältä mihinkään, koska en jaksa pärjätä lasten kanssa yksin sekuntiakaan. Tosin Helsingissä en ole enää äitiyslomalla vaan ihanasti töissä ja lapset tarhassa. Ehkä sitä lapsenvahtia ei sitten niin joka viikko (ja päivä!!) kaipaakaan. Vai!?! 


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Järkeviä ratkaisuja



Nyt on miehen kolmikymppiset juhlittu!! Ikää alkaa siis olla (ainakin miehellä!). On myös avioliitto, pari lasta, koira ja farkku. Vakituinen työpaikka. Vuosikortti kuntosalille. Yhteinen perhetili.

Järkevintä olisi nyt asettua Ouluun, ostaa omakotitalo ja omenapuu. Mitä järkeä on lähteä yhtään mihinkään nyt kun kaikki on hyvin? Vai onko siinä juuri järkeä, että lähtee? Mikä ylipäätänsä on järkevää?

Olisiko meidän järkevintä jäädä Ouluun, jossa elämä on ihan mallillaan? Vai olisiko järkevää lähteä miehen kotiseudulle Kainuuseen, jossa olisi töitä, halvat asunnot ja innokkaat isovanhemmat? Vai mennäänkö Helsinkiin, jossa on tärkeitä ihmisiä, elämän vilinää ja tuhottoman kallista?

Mielestäni järkevää on tehdä perusteltuja valintoja tunteella.

Yleensä ajattelen ensin, että haluan kuun taivaalta. Sitten mietin, miten sen voisin saada, miksi sen haluan ja olisinko onnellisempi sen saatuani. Jos kuvittelen oman tai perheeni onnellisuuden lisääntyvän pyrin saamaan vaikka sitten sen kuun. Tai edes tähden siitä vierestä. Olen utelias ja kokeilunhalunen ja jos pyrkimykseni epäonnistuvat koen aina oppivani siitä kuitenkin jotain. Tällöin järkevien valintojen tekemisen mahdollisuus lisääntyy jolloin mahdollisuus onnellisempaan ja mielekkäämpään elämään taas lisääntyy.

Nyt kun asiat rullaa, pitää saada kapuloita rattaisiin. Miksi ihmeessä?? Pyristelemmekö perusperhearkea vastaan? Emmekö hyväksy sitä, että olemme aikuisia ja pitäisi elää aikuisten elämää? Miksi tavallinen ja tasainen elämä kuulostaa vielä niin tylsältä? Miksi tämä ei riitä? Riittääkö koskaan mikään? Olemmeko ikuisia muuttajia? Mitä me etsimme?!?

Spiderman, auta meitä.


lauantai 16. tammikuuta 2016

Ruoholahden puolella vihreämpää


There's still time to give your lawn one last trim before the winter, but try to leave a mix of short and long grass to provide homes for as many species as possible. Short grass is good for starlings, blackbirds and song thrushes on the hunt for a tasty treat, whilst long grass provides a cosy winter shelter for many insects #homesfornature:

Edellisellä reissullamme Helsingissä olimme Länsisatamassa kivassa kaksiossa, jossa meitä odotti joulukuusi ja pipareita! Kylläpä on vieraanvaraista porukkaa airbnb:llä. Asunnosta avautui upea näkymä Crusellinsillan yli Ruoholahteen sekä vähemmän upea näkymä docratesin syöpäsairaalan potilashuoneisiin. Asunnosta parin sadan metrin säteellä taisi olla jopa neljä isoa leikkipuistoa. Lapsi- ja koiraperheitä näkyi paljon. Cittarissa bongailin julkkiksia. Alueelta on helppo liikkua lähes minne vaan: länsiväylä alkaa Ruoholahdesta, metrolla pääsee kahdessa minuutissa Kamppiin, ratikka ja bussit kulkevat jatkuvasti. Myös pyörä-ja kävelytiet vaikuttavat näin Oululaisenkin silmiin ihan päteviltä. Kanaalinrantaa oli kiva käveleskellä, tosin tuuli oli hurjan hyytävä! Tuuleekohan siellä aina noin paljon?

Länsisatama on pienistä saarista (Salmisaari, Munkkisaari, Hernesaari, Ruoholahti, Jätkäsaari) aikoinaan täytemaalla ja silloilla muodostettu alue. Alueen asuintalot on rakennettu pääosin 1990-luvulla eikä arkkitehtuuri ole kovin vakuuttavaa. Jätkäsaaressa on kuitenkin ihan uusiakin jännittävän näköisiä (ja hintaisia!!) rakennuksia. Ruoholahdessa on paljon suurten firmojen yritystoimistoja. Salmisaaressa sijaitseva kaapelitehdas on Suomen suurin kulttuurikeskus, jossa tämän viikonlopun ajan vielä mielenkiintoiselta vaikuttava ilmainen näyttely narsismista:Kuka muu muka?

Alueesta tulee mieleen Oulun Etu-Lyötty, joka on rakennettu vanhojen ratapiha-aluettein paikalle ihan junaradan varteen. Ruoholahdessa junaradan virkaa toimittaa kanaali. Alue on vanhaa satama-aluetta ja samalla tavalla rouhea ja industriaalihenkinen kuin Etu-Löytty. Minun mieleeni alueet ovat vain kolkkoja. Hauskinta on, että kolme läheisintä ystävääni viihtyvät nimenomaan näillä alueilla!

Mielikuva Ruoholahdesta oli huomattavasti kolkompi mitä se sitten olikaan; paljon kivoja vehreitä puistoja ja kaunis kanaali loivat alueeseen lämpöä. Voisin kuvitella asuvani alueella juuri helppojen kulkuyhteyksien ja lapsiystävällisyyden takia, mutta ei tämä lempparialueitteni listaan silti päädy.

torstai 14. tammikuuta 2016

MINUN!!


Let That Shit Go:

Oma talo, oma piha, oma auto, oma mökki. Miksi kaiken pitää olla omaa? Oman miehen ymmärrän mutta muuta en niinkään! Moni omistaa tai on ainakin lainalla sidottu juurikin taloon, pihaan, autoon ja mökkiin. Miltä se tuntuu? Miksi halutaan vieläkin mielummin omistaa kuin vuokrata?

Haaveenani olisi asua suuren kaupungin keskustassa, jossa julkinen liikenne virtaisi kuin vesi ja pyörällä pääsisi turvallisesti joka paikkaan. Tarvittaessa voisi ottaa taksin juhliin tai vuokrata auton viikonlopuksi. Joulun, uudenvuoden ja juhannuksen viettäisin mieluusti vuokramökissä Levillä, Suomussalmella tai Hangossa. Joskus voisi vuokrata vaikka veneen tai asuntoauton!


Sanotaan, että asunto on hyvä sijoitus. Yhtä ympäripyöreästi voisi sanoa, että pörssiosake on hyvä sijoitus. Tai että korkokengät on hyvä sijoitus! Tietenkin jokainen määrittelee itse mitä hyvä sijoitus tarkoittaa mutta jos rahallisesti ajatellaan niin suuren omakotitalon ostaminen pienestä kuolevasta kylästä ei ole kannattava sijoitus. Myöskään konkurssikypsän yrityksen osakkeiden ostaminen ei ole taloudellisesti parhain sijoitus. Tärkeintä pennosiensa sijoittamisessa on kuitenkin se minkälaiseen asuntoon/yritykseen/kenkiin sijoittaa ja miksi.

Toisin kuin osakkeissa, asunnoissa voidaan laskea muutakin kuin rahallista arvoa ja juuri tunnearvon/viihtyvyyden/ikkunalautojen merkitystä on asuntoa ostaessa hyvä pohtia rahallisen sijoituksen lisäksi. Onko asunto väliaikainen? Vai asunko täällä loppuelämäni? Viihdynkö alueella? Olenko vasta muuttanut kaupunkiin? On täysin eri asia asua asunnossa kaksi vuotta kuin loppuelämänsä, ensimmäisessä vaihtoehdossa jälleenmyyntiarvolla on väliä kun toisessa vaihtoehdossa periaatteessa ei. Mistä olet valmis maksamaan ja kuinka paljon? Asunto on sijoitus, mutta se onko se hyvä vai huono sijoitus, siihen voi itse vaikuttaa.

Meidän ensimmäinen oma asunto oli 90 neliöinen rivari peruslähiöstä ja sijoituksena nyt jälkeenpäin ajateltuna surkea. Asuimme asunnossa 10 kk, kyllästyimme alueeseen ja muutimme pois. Hyvän tuurin ansiosta saimme asunnosta juuri ja juuri tyydyttävän hinnan, jotta pois lähteminen oli edes mahdollista. Rahallisena sijoituksena asunto oli siis huono. Sijoitus viihtyvyyteen oli myös huono, olisi pitänyt tutustua alueeseen paremmin ennen ostopäätöstä. Ainut mitä kaupoista jäi käteen oli kokemus ja sen rikkaus. Rivari opetti meidät näkemään sen mistä itse pidämme, missä viihdymme ja mihin seuraavan kerran rahamme laitamme. En kadu rivarisyrjähyppyä, mutta olen kiitollinen rohkeudestamme lähteä pois asunnosta ja alueelta jossa emme viihtyneet.

Miksi sitten ostimme uuden asunnon emmekä muuttaneet vuokralle?

Nykyinen asuntomme on siis Oulun keskustassa, neliöitä seiskyt. Asunto on rauhallisella ja halutulla alueella, hoitovastike on kohtuullinen ja arvo todennäköisesti pysyy (pysyyhän?!?!) Tykkään siitä että omassa asunnossa saan keneltäkään lupaa kysymättä naulata taulun tuohon ja maalata seinän punaiseksi. Tykkään siitä, että maksamme asuntoa koko ajan itselle, joka on laskettavissa jonkinlaiseksi säästämiseksi olettaen, että asunnon arvo ei kauheasti tipu. Tässä elämäntilanteessa, kun emme halua vielä mihinkään asettua, ahdistaisi minua ihan järkyttävän paljon olla sidottuna uuteen omakotitaloon, jonka arvo todennäköisesti joka päivä vain tippuu.

Omistamme oman asunnon lisäksi auton.

Oulussa auto on melko pakollinen huonon julkisen liikenteen takia; moneen paikkaan jättäisin menemättä jos pitäisi bussilla lähteä. Auto on tietenkin rahallisena sijoituksena äärimmäisen huono ellet nyt satu omistamaan batmanin keräilyferraria. Auton lainanlyhennys ja korot, bensa, vakuutukset, huollot ja pesut.... Näistä tulee meillä kuukautta kohden semmoiset summat että huoletta ajelisi taksilla kerran viikossa kauppaan ja kauemmaksi kylään.

Koen, että auto on luksustuote ja sijoitus omaan arkielämään. Onhan omaan autoon kiva hypätä, lähteä samantien matkaan ja kurvailla vähän kauemmaksi isompaan ruokakauppaan ihan vaan siksi koska haluaa niin tehdä. Tosin nyt 30 asteen pakkasilla on pitänyt odotella moottorin lämmitystä pari tuntia, jona aikana olisi jo soittanut pihaan lämpimän taksin ja käynyt siellä kaupassa.

Mitä järkeä on siis omistaa kiinteistöjä tai tavaraa? Miksi haluan omistaa jotain joka kuuluu vain minulle ja perheelleni vaikka se olisi rahallisesti suoraan sanoen typerää? Onko meillä jokin alkukantainen tarve hamuta tavaraa vain itselle ja merkata että tämä on nyt minun, älä koske!!

Ymmärrän että oman omistamisessa saa päättää mitä ostaa, milloin sitä käyttää, mihin sitä käyttää ja kuka käyttää.

                                      Omistaminen on valtaa. 

Useimmiten vuokraaminen kuitenkin riittäisi, se olisi järkevää, edullisempaa ja ekologistakin. Vuokraamalla tavaran saa  käyttöönsä silloin kun sitä tarvitsee, se ei loju nurkissa odottamassa jos sitä tarvittaisiin. Vuokratavaraa ei tarvitse säilöä eikä huoltaa, jolloin rahaa ja vaivaa säästyy muuhun. Vaikka sitten siihen omaan mökkiin.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Puistona Oulu

Tänään en jaksanut tehdä meille lounasta, joten päätin lähteä lasten kanssa Makiaan herkulliselle keittolounaalle.


Esikoinen käveli koko kilometrin matkan, pomppi rappusia ylös ja alas, puhdisti ikkunalutoja lumesta ja leikki aidalla kalastusleikkiä. Sattumalta törmäsimme lounaan jälkeen kadulla ystävään, joka tarjoutui rattaidentyöntäjäksi Stockan Herkkuun. Esikoisesta oli superhauskaa päästä äidin kanssa kahdestaan käsikkäin kauppaan! Metrin mittainen toppapakkaus herätti hilpeyttä myös kanssamatkustajissa kun hän veti ostoskoria perässään äidin näyttäessä mitä koriin voi pudottaa. Kotimatkalla vastaan tuli pikkiriikkinen koira, jota sai silittää.

Eilen taas kävelimme kuntosalille kaikkien mahdollisten lumikinosten tehdessä matkasta mielenkiintoisemman. Kotimatkalla haimme leipomosta ihania pähkinäleipiä, joita lapsi mussutti kintaitten välistä ihaillen samalla peilikirkasta luistinrataa takovaa kuormuria. Loppumatkasta kummatkin lapset nukkuivat vaunuissa ja äiti pääsi rauhallisesti kahville.

En ole leikkipuistoäiti, mutta puistoäiti olen. Kaupunki on meidän suuri ja suurenmoinen, yllätyksellinen ja joka päivä erilainen puistomme.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Inhoan kerrostaloelämää!!

Edellinen teksti oli niin siirappista ylistystä keskustassa ja kerrostalossa asumisessa, että listaan nyt tasapainoksi asumisen huonoja puolia.

-inspirational-quotes-9
kuva:pinterest
1. Kun isompi lapsi on nukahtanu rattaisiin kaipaan sitä, kun lapsen ja rattaat pystyi maan tasalla pukkaamaan takapihalle ikkunan alle ja jättämään itkuhälyttimen kanssa siihen. Nyt on pitänyt siirtyä sisällä nukuttaviin päiväuniin, jotka sitovat meidät puolen päivän aikaa kotiin. Toinen vaihtoehto on pysytellä kaupungilla päiväunien ajan ja aina ei kyllä jaksaisi. Onneksi pienemmän lapsen voi vielä toistaiseksi nostaa kantokassissa parvekkeelle nukkumaan.

2. Ärsyttää, kun tulemme monen matkalaukun tai kauppakassin kanssa kotiin ja tavarat täytyy siirtää ensin monessa erässä rappukäytävään, sitten hissiin ja sitten vasta sisälle. Omakoti-ja rivitalossa oli kätevää kurvata suoraan oven eteen ja kantaa lasti siitä vaan sisälle. Nyt kätevintä on, että toinen vanhemmista menee lasten kanssa sisälle ja toinen tuo tavarat. Yksin tämä onkin aikamoinen show: ostokset ja itkevä vauva sisälle, vauvan siirto vaunuihin, koira hihnaan, hissillä alas, nukkuvan esikoisen siirto autoista vaunuihin ja kävelylle. Parhaimmillaan sisällä käydessäni auton varashälytin alkaa soida, vauvalla olisi nälkä ja koira karkaa kahdeksanteen kerrokseen...

3. Kakka ärsyttää. Kävelytiet ovat varsinkin näin alkutalvesta täynnä koirankakkaa kun isonkin kikkareen voi jonkun mielestä kätevästi piilottaa lumen alle lasten löydettäväksi. Likaisia haalareita pestessä äiti on oppinut missä lapsi saa rymytä ja missä ei.

4. Pelottavinta ovat autot ja autotiet. Paniikissa paetaan lasten kanssa kauas tien reunaan kun auto näkyy puolen kilometrin päässä. Miehen mielestä olen ylihuolehtiva. Lapsi on onneksi jo oppinut kulkemaan reunassa, varomaan autoja ja pyöriä sekä odottamaan vihreää valoa.

5. Säleverhojen hinkkaus ylösalas ärsyttää. Heti muutettuamme pidimme makuuhuoneen säleverhoja ylhäällä ja vähät välitimme jos jotakuta kiinnostaa tirkistellä sisään. Nyt kun naapurit ovat tuttuja tuntuisi vähän pervolta tieten tahtoen vilautella alakerran papalle, joten aamuisin ja iltaisin säleverhot on pakko laskea makuuhuoneessa alas.

Kaikkea ei voi saada ja kaikessa on puolensa ja puolensa. Asenteella ja huumorilla selvitty monesta.

Lue myös: Kerrostaloelämää

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kerrostaloasujan persoonallisuus

Omakotitalotekstiini tulleen Kelkankääntäjän kommentin innoittamana aloin pohtia tarkemmin persoonan vaikutusta asumismuotoon ja -alueeseen. 


kuva:kiinteistömeklarit
Wikipedian mukaan persoonallisuuden käsite sisältää "ihmisen koko maailmankuvan, minäkäsityksen, itsetunnon, arvot, luonteen ja temperamentin. Persoonallisuus määrittää sen, miten kukin käyttäytyy, mistä pitää ja mistä ei, miten ilmaisee itseään, ja miten suhtautuu asioihin." Minkälainen minä olen? Miksi minä arvostan kerrostaloelämää?


Koen olevani filosofinen luonne. Tykkään pohdiskella asioita eri näkökulmista ja olen välillä jopa ärsyttävän kiinnostunut siitä, miksi joku ajattelee miten ajattelee. Päätöksissä ja käytökseltäni olen usein spontaani ja impulsiivinen niin hyvässä kuin pahassakin. Saan muista ihmisistä voimaa, mutta rakastan ja tarvitsen myös melko paljon yksinoloa. Olen avoimen utelias uusille kokemuksille ja sopeudun uusiin tilanteisiin nopeasti. Arvostan oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Pyrin ekologisiin ja kestäviin ratkaisuihin. Olen välillä äkkipikainen ja harkitsematon sekä liiankin miellyttämisenhaluinen. Tykkään olla kotona, mutta aika nopeasti seinät alkavat kaatua päälle. Jos kahdesta pitäisi valita asuisin loppuelämäni mielummin kommuunissa kuin yksin. Tiivistettynä olen urbaani hippi.


Kerrostaloelämässä rakastan sitä kun rappukäytävässä törmää naapuriin, sanotaan hei ja vaihdetaan kuulumiset. Monesti aamulla hankittu pukemishärdellin tuoma paha mieli paranee juuri naapureiden kommenttien ansiosta:

- ihania lapsia ja noin reippaita!!
- No joo, niimpäs onkin, ajattelen jo iloisemmin. 

Kerrostaloelämässä rakastan myös ikkunoista avautuvia näkymiä: päivällä on hauska katsella töihin kiirehtiviä ihmisiä, puussa roikkuvaa oravaa ja nousevaa aurinkoa. Yöllä herätessä on ihanaa, kun katulamput kajastavat valoa pimeyteen ja usein lohduttavin näky on kun huomaa, että joku muukin on hereillä. Kun yläkerrassa riidellään ajattelen "onneksi muutkin". Kun alakerrassa soitetaan pianoa tanssahtelen ja mietin kuinka kauniisti naapuri osaakaan soittaa. 


kuva:vuokraovi
Rakastan myös sitä kun meitä on tässäkin talossa niin monenlaista menijää: on mummoja ja pappoja, on lapsiperheitä, on nuoria sinkkuja ja viisikymppisiä pareja. Välillä sisäpihan lippu on puolitangossa ja selitän lapselle, että joku on taas lähtenyt taivaaseen. Samalla iloitsen sisälläni siitä kuinka rikasta lapseni elämä on kun kuolema on osa sitä. Elämä kerrostalossa muistuttaa minua joka päivä siitä, että olen vain hetken tämä nuori äiti ja tästä hetkestä haluan nauttia oli se sitten kuinka kamala tahansa. 

Rakastan kerrostaloelämässä ehkä eniten juuri yhteisöllisyyden tunnetta.

Nämä kaikki ihanat kerrostaloelämän puolet ovat tulleet vähän niin kuin kaupan päälle, koska suurin syy kerrostaloon muuttamiselle oli sen sijainti mahdollisimman lähellä keskustaa. Halusimme,että voimme tuosta vaan lähteä ja käveleskellä kauppatorille ostamaan porkkanoita tai mennä Kirkkokadulle ihailemaan jouluvaloja ilman bussipysäkillä pakkasessa seisoskelua. 

Aiemmin kauempana asuessamme emme juuri keskustasssa käyneet. Keskustaan lähteminen tuntui lapsen kanssa työläältä eikä parkkipaikkaa jaksanut etsiä. Ja miksi lähtemällä lähteä keskustaan vain kävelylle kun omassa asuinpiirissäkin voi kävellä? Nuorempana asuin Turussa ja juokulenkeillä juoksin aurajoen vartta Turun linnan ympäri, menin lautalla joen yli ja juoksin kotiin takaisin. Usein mietin koko matkan kuinka onnellinen olen kun voin juosta tällaisissa postikorttimaisemissa. Nautin suunnattomasti ympäristöstä ja sen havainnoinnnista ja nyt olen taas päässyt takaisin siihen postikorttiin! Suurin huvini nykyään on koiran kanssa käydä iltalenkillä ikkunaostoksilla ja palata kotiin rantaa pitkin kauniita vanhoja makasiineja ja maisemia ihaillen. Aiemmin oli citymarket ja mäntyjä, jotka eivät kulttuurinjanoani sammuttaneet.

Ovatko kaikki omakotitaloasujat enemmän koti-ihmisiä kuten Kelkankääntäjä? Kiinnostaisi kuulla minkälaisiin asumisratkaisuihin minkäkin tyyppiset ihmiset ovat päätyneet. Yhdistääkö meitä keskustan kerrostalossa viihtyviä jokin tietty persoonallisuuden piirre?

perjantai 8. tammikuuta 2016

Mutsiksi Meilahteen?

Toisella reissullamme Helsinkiin asuimme Meilahdessa, kauniissa vanhassa talossa ihan Naistenklinikan vieressä.

Blogin nimi lähti ajatusleikkinä tältä reissulta: tässä on minun kotini, tuossa meidän lähipuisto ja tuossa koulu! Hyvä ystävämme "töölön tsirbula" asuu ihan nurkan takana, naapurustossa on kauniita vanhoja taloja ja jatkuva julkinen liikenne vilisisee vieressä. Lyhyen kävelymatkan päässä on Meilahden puisto, puistoarboretum, Sibeliuksen puisto, Seurasaari ja Liikuntakeskus sekä apteekki, alepa ja mcdonalds!! All you'll ever need. Keskustaan pääsee ratikalla 10 minuutissa koko ajan. Myös Helsingistä pois päin mm. Espooseen kulkevat bussit menevät Mannerheimintietä pitkin. Etuovesta löytyy pääasiassa kivoja asuntoja, joissa kaikissa on vaaditut leveät ikkunalaudat. Alueella oli kiitettävästi leikkipuistoja, jotka näyttävät Helsingissä kaikki olevan aidattuja vanhempien iloksi ja lasten turvaksi. Ihana Meilahti! Muutetaanko tänne?!

Meilahdenmutsi??
Päivien kuluessa ja pienten lasten kanssa kulkiessa alue näytti nopeasti myös huonon puolensa: liian paljon liikennettä. Ahdistaa, kun lähes koko ajan pitää kaksivuotiasta pitää kädestä ja kieltää ja käskeä. Olisi kiva, jos kotitalon edessä olisi vähän rauhallisempaa tai leveämpi ja turvallisempi kävelytie. Toki lapsetkin oppivat varomaan ja kulkemaan katuja talojen puolella.

Asuntoja ei myöskään ole suunniteltu autoa, pyöriä tai lastenvaunuja omistaville. Meidän talossa oli hissi, joka lähti jyrkkien kiviportaitten jälkeen hirveän kätevästi vasta toisesta kerroksesta. Vanhat hissit ovat niin romanttisia, mutta siinä ajassa kun tunget vaunut ja ostokset hissiin pidellen toisella kädellä hissin aukeavaa ovea, toisella hissin liukuovea ja kolmannella (?) kaksivuotiasta niin olisit jo kantanut koko potin portaita pitkin kotiin. Mutta kuten äitini sanoisi: mielummin kaunista kuin käytännöllistä.

Meilahden aluetta pitää kyllä ehdottomasti kokeilla uudestaan, mutta olisi kiva päästä lähemmäs Meilahden puistoa ja rauhallisempaan kortteliin.

Lue lisää: Mutsiksi Käpylään?
 

torstai 7. tammikuuta 2016

Miksi kaikki muuttaa omakotitaloon?

Otsikon kysymystä olen miettinyt paljon. Miksi useimmat lapsiperheet haaveilevat omakotitalosta? Onko ideana se, että saa omistaa maapläntin, johon kukaan kutsumaton vieras ei saa tulla? Saa vaikka räjäyttää seinän jos siltä tuntuu? Istutella sellaisia kukkia kuin itse haluaa? Pääsee suoraan omasta ovesta ulkoilmaan? Nauttiiko ihmiset ruohonleikkaamisesta ja lumitöistä? Miksi omakotitaloon muutetaan?

http://www.jukkatalo.fi/mallisto/idylli/i113-10/:
kuva:jukkatalo.fi
Olen miettinyt, että onkohan omakotitaloasuminen joillekin vain opittu kultturellinen asia? Että lapsiperheet nyt vaan asuvat omakotitaloissa ja sillä sipuli. Eletään valmiin kaavan mukaan: yksin ja seurustellessa asutaan kerrostalossa, suhteen vakiinnuttua muutetaan rivitaloon, josta lasten syntymän/koiranpennun myötä muutetaan sitten siihen omakotitaloon. Muunmuassa me olemme noudattaneet tätä kaavaa ihan tuonne omakotitaloon asti ajattelematta sen kummemmin mitä oikeasti haluammekaan.

Lapsuuden kotini jäi elämän (ja kuoleman) takia tyhjäksi ja huomasimme mieheni kanssa, että nyt olisi hyvä tilaisuus testata omakotitaloasumista ilman sitoutumista isoon asuntolainaan. Odotukset olivat korkealla ja mielessä oli, että jos viihtyisimme, voisimme harkita ostavamme talon.

Nautimme tuplaantuneista neliöistä, omasta pihasta, ympäröivästä metsästä ja hyvistä pyöräteistä. Haaveilin kuinka kasvava lapsemme juoksisi pihalla ja leikkisi leikkimökissä niin kuin minä pienenä. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin paljastua isossa talossa aikuisena elämisen nurjat puolet: suuren talon siivoaminen, lumityöt, nurmikon leikkaaminen ja jatkuva paikkojen kunnostustarve tuntui turhalta ja ylimääräiseltä hommalta kaiken pakollisen arjen pyörittämisen päälle. Inhosin myös sitä tunnetta, että pihalla olisi jotenkin pitänyt olla kauniita istutuksia, trimmattuja puita ja pensaita, kuinka aidan olisi pitänyt olla suorassa ja vastamaalattu. Tietenkin jokainen saa toteuttaa millaista puutarhanäkemystä vain, mutta minulle naapureiden kauniit pihat loivat jollain lailla paineita, vaikka en sitä silloin ehkä ymmärtänyt tai voinut itselleni myöntää. Oudosti elämä vain ahdisti. Inhosin myös sitä, että jatkuvasti joku paikka repsotti ja porakone sekä kauppalista rautakauppaan olisi saanut olla koko ajan esillä.

Tekstin tarkoituksena ei ole arvostella tai varsinkaan halveksua omakotitalossa asuvia. Arvostan ja ihailen ihmisiä, jotka tekevät omannäköisiä rohkeita ja pohdittuja ratkaisujaan sekä pyrkivät aktiivisesti onnelliseen elämään oli se elämä sitten suuressa omakotitalossa Kainuun perukoilla tai kerrostaloyksiössä suuressa metropolissa.

piha,talo,omakotitalo,valkoinen:
kuva:styleroom
Pohdimme asumisasioita lähes päivittäin ja yhtenä suurimmista puheenaiheista juuri tällä hetkellä ovat eri asumismuotojen plussat ja miinukset. Omakotitaloasumista mietin ehkä eniten, koska omat ajatukset siitä ovat niin ristiriitaiset.

Tavallaan haluaisin asua omakotitalossa, enemmän ehkä en. Elämän ja muuttojenkin myötä olen oppinut itsestäni paljon. Vaikka ehkä haluaisin niin en ole remppareiska, joka nauttisi jatkuvasta puuhastelusta talon parissa. Ystäväperheemme osti jokin aika sitten vanhan rapakuntoisen rintamamiestalon, asuu remontin keskellä ja nauttii elämästä. Käsittämätöntä. Toki jos muuttaisi uuteen omakotitaloon niin paikkoja ei tarvisi koko ajan fiksailla. Tällöin kuvioon astuisivat kuitenkin uuden asuinalueen ongelmat, suurimpana sijainti. Oulussa uusia hienoja omakotitaloja rakennetaan meidän makuun ja pyöräilykuntoon nähden liian kauas keskusta: lähimmät uudet asuinalueet ovat 15 km eli 20 minuutin oma-automatkan päässä keskustasta, julkisista nyt puhumattakaan. En myöskään usko, että osaisimme asettua paikkaan jossa kaikki on vielä keskeneräistä. Rakastan kulttuuria, seinistä huokuvaa historian havinaa sekä kaikenikäisiä naapureita ja nämä arvostamani seikat ovat uusissa asuinalueissa vasta kehittymässä.

Jonkin verran olemme miettineet sitä, että onko lapsilla nyt jotenkin huono ja tylsä lapsuus jos emme asu omakotitalossa. Me kumpikin mieheni kanssa olemme asuneet lapsuutemme omakotitalossa ja lapsuusmuistot niiltä ajoilta ovat jopa ärsyttävän suloisia: pihojen poikki on juostu ja leikitty, metsään on rakennettu majoja ja leikkimökissä on oltu yötä. Ihana lapsuus. Tätä kirjoittaessa tulee jo niin paha mieli jos en tarjoa meidän lapsillemme samaa... Tosin siitäkin tulee paha mieli, jos itse ei viihdy kodissaan. Ja mielestäni tyytyväiset vanhemmat saavat aikaan tyytyväisiä lapsia. Ja eihän meillä ole kokemuksia kerrostalolapsuudesta, joka varmasti voi olla yhtä ihana kuin omakotitalolapsuus, eikö?? Ehkä sillä ei ole edes väliä missä asuu, kunhan lapsella on rakastavat aikuiset ympärillään ja muita kliseitä.

Lue lisää: Miksi kaikki muutta omakotitaloon osa 2.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Takana kymmenen muuttoa

Olen muuttanut aikuiselämäni aikana 10 kertaa. Lapsuuden kodista kerrostalokolmioon, sieltä opiskelija-asuntolaan, sieltä kerrostaloyksiöön, sieltä soluun Oulun keskustaan, sieltä kerrostalokaksioon, sieltä isompaan kerrostalokaksioon, sieltä rivitaloon, josta omakotitaloon, josta rivitaloon, josta nykyiseen kotiimme kerrostalokolmioon. Huhhuh.

#signsofspring #migratingbirds #migratinggeese #geese #zugvögel #gänse #frühlingsboten #keväänmerkki #muuttolinnut #hanhet #whppatterns:
kuva:pinterest
Ensimmäinen oma kämppä oli päähänpisto: äkkiä lukion jälkeen lahjarahoilla ystävän kanssa kesäksi vuokrakolmioon kotoa pois, jotta voi rauhassa juhlia koko kesän. Asunto oli Tuirassa 3 km Oulun keskustasta, alue hiukan rauhaton, asunto iso ja halpa. Kesän aikana paloi kaikki rahat, mutta olen edelleen iloinen spontaanista muutosta ja kämppäkaveruudestamme.

Syksyllä muutin opiskelemaan Etelä-Pohjanmaalle ja asuin kalustetussa asuntolassa, jossa oli oma huone ja jaettu keittiö. Pakkoratkaisu, mutta hauskaa oli!

Turun asuntoa hakiessa kävin useassa asuntonäytössä katsomassa karmeita luukkuja. Halusin asua keskustassa, mutta budjetti oli mitätön. Viimein löysin 50-luvun alkuperäiskunnossa olevan suloisen kerrostaloyksiön. Vanhan ammeen hinkkasin kloriitilla monta kertaa, mutta ikkunasta näkyvä Turun Tuomiokirkko vei sydämeni ja vuokrasopimus allekirjoitettiin vappuna pienessä hiprakassa.

Turusta muutin Ouluun opiskelemaan. Netistä löysin kolme kivaa kämppistä, joiden kanssa vuokrattiin 100 neliöinen kattohuoneisto Oulun keskustasta. Solusta muutin poikaystäväni luokse liian pieneen kaksioon, jossa vaatteilleni oli tilaa tasan yksi kaapinovi. Pienestä kaksiosta muutimme  keskustan laidalle upeasti remontoituun 50-luvun kivitaloon, tunnelmalliseen isompaan kaksioon. Tämän asunnon kautta syntyi pysyvä rakkaus lankkulattiaan, tiiliseiniin ja ikkunalautoihin.

Asunto oli täydellinen, mutta etu-ja vuokraoviriippuvuuden takia vaihdoimme asuntoa parin vuoden asumisen jälkeen joen rannassa sijainneeseen rivitaloon. Rivitalosta muutimme omakotitaloon vähän olosuhteiden pakosta lapsuudenkotini jäädessä tyhjilleen. Talon mennessä myyntiin muutimme ensimmäiseen omistusasuntoomme rivitaloon laitakaupungille. Vuoden
rivitalossa asuttuamme heräsimme siihen, että emme viihdy asunnossa ollenkaan ja muutimme Oulun keskustaan kerrostalokolmioon.

Melkoinen rumba, samba ja jooga. Ja taas etsitään uutta kotia!

tiistai 5. tammikuuta 2016

Herttoniemi ja sen metro

Heti alkuun pitää sanoa, että kokemukseni Herttoniemestä jäi todella pinnalliseksi raapaisuksi. Jos joku siellä asuu niin voi valaista minua lisää sen hyvistä ja huonoista puolista. Lähinnä tutustuin Herttoniemen metroon ja S-markettiin... Olimme pitkästä aikaa Helsingissä ja päivät kuluivat ystäviä ja sukulaisia tavaten eikä niinkään asuinalueeseen tutustuen. Tämä osin varmasti siksi, ettei asuinalue herättänyt suuremmin kiinnostusta.

Odotukseni Herttoniemeä kohtaan eivät alun alkaenkaan olleet kovin korkealla: kaukana keskustasta, alue rakennettu pääosin 60-luvun jälkeen, metron ympärille 80-luvun jälkeen.... Perustietolähteitteni eli wikipedian, etuoven ja alueen kotisivujen perusteella Herttoniemen alue vaikutti tylsältä ja rumalta.

Ihmisissä, asunnoissa ja yleensäkin kaikessa luotan usein ensivaikutelmaan. Tosin yritän aina muistuttaa itseäni, että enpä tuohon ihanaan aviomieheenikään ihan ensinäkemältä rakastuntut....

Herttoniemessä asuimme forenomin asunnossa ihan Itäväylän varrella. Syyskuun loppu, kylmää, märkää, tylsä asunto, liian iso tie, liikaa autoja, rumia 80- luvun rakennuksia ja lopputuloksena se, että "ei ikinä Herttoniemeen". Joksus olisi kyllä vielä kiva käydä katsomassa japanilaista puutarhaa alueella, josta Avain räppäsi!!

Tämän reissun suurin anti oli joukkoliikenteen toimivuuden tajuaminen.

Ensimmäisen kerran ymmärsin, että Helsingissä ei mitata kilometrejä vaan aikaa. Oikein lamppu välähti päässä kun tajusin tämän! Helsingissä tärkeämpää on metron tai paljon liikennöidyn tien varressa asuminen eikä välttämättä keskustan tuntumassa asuminen.

Oulussa on vähän eri meininki. Oulussahan puhutaan nimenomaan aina kilometreistä keskustaan, koska kaikki kulkevat joko pyörällä tai omalla autolla. Täällä jos lähtee bussilla 10 km päähän keskustasta niin aikaa matkaan menee tunti. Oulussa joukkoliikenne tarkoittaa lähinnä sitä, että suurella joukolla körötellään kerran tunnissa paikasta A paikkaan B. Siksi sen tajuaminen, että Herttoniemi on kahdeksan kilometrin, mutta vain 10 minuutin matkan päässä Helsingin keskustasta oli aikamoinen oivallus.

Metroon en tosin vielä hirveäasti ihastunut. Nopeastihan sillä pääsee, mutta onko toisaalta niin kiire, että on pakko matkustaa pelottavasti maan alla kylmässä pissan hajussa? Mielummin matkustan kyllä ratikalla tai bussilla vähän hitaammin maisemia katsellen. Metroon tosin mahtuu lastenvaunujen kanssa aina, ratikkaan ja bussiin ei. Ei ole kiva jäädä rannalle ruikuttamaan kaatosateessa. Silloin se metrotunnelikin muuttuu houkuttelevaksi.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Unelmien koti

Minkälaista kotia me sitten etsimme?

Unelmien kotini olisi tällä hetkellä 200 neliöinen, avara ja valoisa huoneisto sata vuotta vanhassa hyvin hoidetussa taloyhtiössä Helsingin keskustassa kauniin puiston ja veden vieressä. Että semmosta. Lotossa pitäisi voittaa ja lottoa en pelaa niin se siitä.

Realistinen ja saavutettavissa oleva unelmien kotini olisi kolmen tai neljän huoneen valoisa ja avara, hyväkuntoinen kerrostaloasunto rauhallisessa pihapiirissä Helsingin keskustan tuntumassa.

Sijainti on prioriteetti nro 1. Asunnon pitäisi olla hyvien kulkuyhteyksien varrella ja lähellä saisi olla puisto. Talon pitää olla kaunis sisältä ja mieluusti myös ulkoa. Paljon ikkunoita, avara ja järkevä pohjaratkaisu. Mieluiten leveät ikkunalaudat ja lankkulattia, toimiva omaperäinen keittiö, riittävän iso kylpyhuone. Taloyhtiön oma piha olisi kiva. Päiväkoti ja koulu kävelymatkan päässä.

Olemme valmiita joustamaan omasta pihasta, neliöistä, hissistä, parvekkeesta, kerroskorkeudesta...mistä vielä? Me arvostamme sitä, että palvelut on lähellä sekä sitä, että kouluun, töihin ja harrastuksiin saa kävellä. Arvostamme asumisen helppoutta, yhteisöllisyyttä ja ekologisuutta.

Kiinnostaisi tietää mitä muut lapsiperheet arvostavat ja miksi?

Lue myös: Kivitalo Kaivopuistossa

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Matkalla Helsingin ympäri

Herttoniemi check, Meilahti check, Ruoholahti check! Seuraavaksi Ullanlinna, sitten ehkä Hakaniemi, Etu-Töölö, Kruununhaka, Lauttasaari, Katajanokka?!?

kuva:wikipedia/Oona Räisänen

Kerran kuussa käymme koko perheellä noin 5 päivän reissun eripuolilla Helsinkiä. Perhe-elämää on mahtava testata airbnb:n kautta: tehdä ruokaa ja pestää pyykkiä, käydä lähileikkipuistossa, kävelyllä ja kahvilla. Mies on päivät töissä, illat kotona, minä äitiyslomalla kahden tytön kanssa. Elämä siis siirretään kerran kuussa Helsinkiin, vain koira jää Ouluun.

Miksi sitten Helsinki?

Siellä on perhe; isovanhemmat, lasten serkut ja paljon ystäviä. Siellä on myös hyvää ruokaa, ihania kahviloita, houkuttelevia pikkuputiikkeja. Oulussa on tasan kaksi kivaa ravintolaa ja baaria, yksi kiva kahvila ja kaksi ihanaa pikkuputiikkia. Ne on aika äkkiä kierretty. Tosin siinäkin on omat puolensa, kun viinibaarin tarjoilija muistaa ulkoa lempparipunkkuni!

Helsinki vetää puoleensa ja sitä pitää ainakin testata.

Ideana on, että etsitään nyt parin vuoden sisällä meille sopiva asuinalue Helsingistä ja muutetaan sinne vuokralle. Fiilistellään, kahvitellaan, eletään kaksi vuotta Helsinkiläistä elämää ja  päätetään sitten tullaanko takaisin Ouluun, jäädäänkö Helsinkiin vai tehdäänkö jotain ihan muuta!

Muutto olisi kesällä 2017, koska minä valmistun silloin ja olen vihdoin vapaa lähtemään!!! Kahden vuoden asuminen Helsingissä taas siksi, että siinä ajassa kerkeää varmasti tajuta viihtyykö siellä vai ei. Toinen syy kahteen vuoteen on se, että esikoinen aloittaa todennäköisesti syksyllä 2019 koulun ja haluamme siihen mennessä päättää missä asutaan seuraavat 12 vuotta, jotta lapset saavat käydä koulunsa ilman kaveripiirin jatkuvaa vaihtumista.

Elämme jännittäviä aikoja! Hauska kiertää pitkin Helsinkiä! Tervetuloa mukaan!