torstai 31. maaliskuuta 2016

Kivitalo Kaivopuistossa

Olen nyt muutaman päivän haikaillut omakotitalon perään. Kai se on tämä kevät ja valo kun tahtoisi kaiken muun kotityön lisäksi ulos haravoimaan ja sulattamaan lunta. Haaveilen romanttisesti kukkapenkistä, aidan maalauksesta ja hiekkalaatikosta vaikka totuus on, että saan just ja just tämän kerrostalohuushollin pidettyä kasassa.

Onkohan omakotitalohaaveiluni sitten juuri sitä, että liian raskaalta tuntuvien kotitöiden takia haluaisin pihan, johon lapset ja koirat voisi päästää keskenään leikkimään kun itse rojahtaisin sohvalle toipumaan keittiön alituisesta puunauksesta? Viime päivinä olen ollut myös sen verran antisosiaalinen, että oma talo jossain keskellä ei mitään houkuttelisi.

kuva:Pinterest
Nyt haaveilen kauniista espanjalaistyylisestä kaksikerroksisesta kivitalosta metsän laidassa. Suuresta koristellusta puisesta ovesta astuttaisiin sisälle avoimeen isoon eteiseen, jossa vieraat olisi mukava ottaa vastaan ilman jonotuksia ahtaassa käytävässä. Eteisessä voisi olla pari vaatekaappia sesonkivaatteille ja vaatehuone muille ulkovaatteille sekä harrastusvälineille. Missään ei saisi olla liukuovia, inhoan niitä kun ne ovat aina kuitenkin auki eivätkä koskaan oikeasti liu'u. Eteisessä olisi myös erillinen wc ja siinä ehdottomasti jokin äänieristeratkaisu, jotta lorinat ja lirinät eivät kantaidu keittiössä appelsiinimehuaan nautiskelevan kuulijan korviin.

kuva:pinterest
Asunnossa olisi suuri keittiö, johon mahtuisi suuren pöydän ääreen yhtäaikaa perhe ja ystävät. Keittiössä olisi ikkunan edessä sohva, jossa voisi nautiskella kahvia ja katsella viipyilevästi mokkapaloja leipovaa miestään. 

kuva:pinterest
Olohuone olisi keittiön vieressä oma iso huoneensa, ei siis mitään muodikkaita avomalleja sotkuisen keittiön kanssa. Olohuoneessa katto olisi hiukan korkeammalla, jotta upeat isot taideteokset saisivat arvoisensa paikan.


kuva:pinterest
Makuuhuoneita olisi pari alhaalla ja pari ylhäällä, kaikki vähintään 15 neliötä. Meidän makuuhuone olisi tietenkin isoin ja sinne mahtuisi helposti vanhanajan kampauspöytä ja hullun mamman kallonkutistusdivaani. Meidän makuuhuoneen yhteydessä olisi myös oma wc. 

kuva:pinterest
Alakerrassa olisi erillinen kodinhoitotila, jossa olisi kivasti pesukone, kuivausrumpu, kuivauskaappi, mankeli, imuri, siivousaineet ja muut kodinhengettäret taikavälineet. Kaapeissa olisi näteissä rivissä väreittäin asetellut pyyhkeet ja lakanat. Yläkerrassa voisi olla pesukuilu pyykeille! Onko kellään kokemusta moisesta salakäytävästä? 

kuva:pinterest
Alakerran kylpyhuone saisi olla rauhallinen spaosasto, josta pääsisi ulos terassille katselemaan auringonlaskua. Yläkerrassa olisi kylpyhuone supersuihkukaapilla. 

kuva:pinterest
Ulkona olisi iso robotin leikkaama nurmikkoalue, kauniita itsekseen ihanina viihtyviä istutuksia ja kesäkeittiö. Pihalla olisi myös autotalli automaattisesti avautuvalla ovella, pyöräkatos ja varasto. Talo olisi meren äärellä keskellä Kaivopuistoa Espanjan kesäisellä ilmastolla ja Oulun talvisella lumimäärällä. 

Semmosia haaveita tänään. Mistä sinä haaveilet?

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hintojen ero

Hesarin keskiviikkoinen lehti kertoo, että asuntojen hintaero muun Suomen ja pääkaupunkiseudun välillä on kivunnut uuteen ennätykseen. Tilastokeskuksen mukaan vanhojen osakehuoneistojen neliöhinta oli pääkaupunkiseudulla keskimäärin 3 655 euroa ja sen ulkopuolella keskimäärin 1 667 euroa. Pääkaupunkiseudun ja muun Suomen asumisen hintaero on siis lähes 2 000 euroa neliöltä. Ei mitään järkeä. Äly hoi, älä jätä, älä lähde Helsinkiin. 


Kuva:stat.fi

Helsingin hinnat hirvittää ja olenkin tänään pitkästä aikaa katsellut Oulun asuntotarjontaa. Oulun hinnat ei hirvitä. Ouluun jääminen tosin hirvittää. Oulussa 250 000 eurolla saa jo kivan omakotitalon, kun Helsingistä ei saa omakotitaloa ollenkaan. Hirvitys sentään. Ota tässä nyt taas tästä sekoavasta mielestä selvää. 

Miksi hintaero on noin valtava?

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Suomenlinna

Voi mikä inspiraatio iski! Suomenlinna! Sinne minä haluan!

Suomenlinnassa tiivistyy unelma kyläyhteisöön kuulumisesta ihmisvilinään eksymisen mahdollisuudella. Täydellistä! Unelmoin naapurustosta, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kadun lasten perään katsotaan yhdessä. Unelmaani kuluu kuitenkin mahdollisuus kadota kaupunkiin ja mennä piiloon uuteen kahvilaan, jossa kukaan kanssakahvittelija ei minua tunnista. 

Kuva: suomenlinnatours.fi

Suomenlinna on pieni kylä meren rannalla suuren kaupungin kupeessa. Alueella asuu vakituisesti 800 ihmistä. Saaressa on koulu, päiväkoti, kirjasto, kirkko ja kauppa. Lautalla pääsee vartissa suoraan Helsingin sydämeen kauppatorille. 

Etuovessa on Suomenlinnan alueella myynnissä yksi asunto. Asunto on hyväpohjainen kolmio, 93 neliötä, kaunis yksinkertainen keittiö, avara ja valoisa olohuone, vanha talo, historiaa ja tunnelmaa. Kuin meille tehty...

Kuva: etuovi.com
Airbnb:ssä näkyi olevan muutama perheasunto Suomenlinnassa. Suomenlinnaan voisi mennä vaikka kesälomalle ja tutustua saareen siellä asumisen näkökulmasta! Ihana kun tulee kesä!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pitkäperjantai

Nyt on taas semmoinen vaihe, että ei kyllä kiinnosta asunnot ollenkaan. Ihan sama missä asutaan kunhan nyt on katto ja kahvinkeitin. Syytän uupumuksesta lapsia. Ja elämää. Ja opiskeluja. Ja vaihtoehtojen liiallista määrää.


Meillähän on nyt niin hyvä tilanne, että kummallakin meistä miehen kanssa on mahdollista saada työpaikka lähes mistä vain. Useimmiten se tuntuu etuoikeudelta, mutta välillä myös rasitteelta. Mitä enemmän vaihtoehtoja sitä enemmän menen sekaisin enkä osaa valita: Oulu, Helsinki, Turku, Espoo, Riihimäki, Seinäjoki, Tornio, Lontoo vai Espanja?!?! 

Joskus tuntuu, että olisi helpompaa jos työpaikka määrittelisi asuinpaikan; jos jostain löytyy vakinaisemmin töitä niin siellä sitten ollaan ja elellään. Piste. Pitäisi ehkä lukea venesuunnittelijaksi tai hornettilentäjäksi jos se helpottaisi tätä stressiä. 

En ole käynyt viikkoon Etuovessa. Meillä on viharakkaussuhde ja tällä hetkellä olen tyytymätön sen valtavaan tarjontaan ja ihaniin koteihin, joihin en vielä pääse pitkään aikaan tutustumaan vakavammin.

Vähän kyllä hävettää näin maalliset pohdinnat Pitkäperjantaina. Nyt hiljennyn pääsiäisen viettoon, lähden koiran kanssa metsään enkä ajattele mitään.


Ouluun iski takatalvi ja lunta piisaa. Tipitii ja hyvää pääsiäistä ihmiset!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

In the box

Tämmösen haluaisin!!!


Kurvailisin laatikkopyörällä lapset ja kauppakassit kyydissä pitkin Helsinkiä tuulen tuivertama tukka takana ja ihana elämä edessä! 

Auto myyntiin ja menoksi! Pyörässä saisi olla  kolme pyörää ja moottori tämän mamman apuna. 

Onko laatikkopyörät käytännöllisiä Helsingissä? Onko kokemuksia?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kronohagen

Kruunuhaka on alle neliökilometrin kokoinen alue Helsingin keskustan itäisellä laidalla. Sen rajana on lännessä Unioninkatu, etelässä Kauppatori, pohjoisessa ja idässä vesistöt Pohjoissatama ja Siltavuorensalmi. Alueella asuu pienen kylän verran porukkaa: noin 7000 ihmistä. 

Wikipedian mukaan Kruununhaan nimi tulee nykyisen Rauhankadun seutuvilla aikoinaan sijainneesta kruunun tykistön hevosten laidunmaasta, kruunun haasta. 

Nykyään Kruununhaka on arvokkaiden instituutioiden kaupunginosa; siellä sijaitsevat muun muassa tuomiokirkkoPresidentinlinnaValtioneuvoston linnaraatihuonekaupungintaloSuomen PankkiSäätytalo, Ritarihuone, useat Helsingin yliopiston laitokset ja arvostettu Sibeliuslukio.



Saavuimme Kruununhakaan Oulun jäisten katujen ja kinosten keskeltä. Taksi puikkelehti kapeita katuja illan hämärässä ja tuli fiilis kuin olisi tullut ulkomaille: upeat talot, tunnelmalliset valot, mäkinen maasto ja asfaltti!! 

Asuntomme oli ihanassa vanhassa tiilitalossa, jossa ihana vanha hissi ja ihana lankkulattia ja ihanat ikkunalaudat. 



Krunikan ensivaikutelma kuitenkin petti ja alue on mielestäni nyt parin päivän kokemuksella tylsä ja kolkko. Puita tai edes pensasta sai kaduilla hakemalla hakea. Alueen ainut puisto Liisanpuistikko oli huoltoaseman kyljessä vilkasliikenteisen Pohjoisrannan vieressä. Puisto palveli lähinnä alueen koiraparkoja, jotka eivät muualle saanetkaan pissata; joka portaanpieli oli laputettu koiranpissatuskieltolapuilla. Rakastan koiria enkä tykkää tällaisesta koirarasismista. Istuttaisivat pari puuta sinne tänne niin ei tarvitsisi pissiä länttejä ministeriöiden eteen! Ullanlinnassa koirat olivat tervetulleita kahviloihinkin! 


Kruununhaassa on kuitenkin upeita taloja ja jännä eteläeurooppalainen tunnelma. Talot on rakennettu ehkä normaalia tiiviimmin ja kadut ovat mutkittelevampia kuin muuaalla kantakaupungissa. Kahviloita on siellä täällä, ravintoloita ja kauppoja jokunen. Tarkoitus oli testata ainakin Papucafe ja Hima, mutta uupumus yllätti ja söimme päivät Alepan eineksiä. Suklaapuoti Chjokossa kävin lasten päiväunien aikaan nautiskelemassa liian pienen latten ja herkkumacaronsin. Matkaevääksi ostin kourallisen suussasulavia konvehteja. 



Alue on keskeisestä sijainnista huolimatta jollain lailla syrjässä... Vai voiko niin edes sanoa, jos Senaatintorille kävelee 5 minuutissa?! Alueesta jäi tunne, että se on suunniteltu enemmän työtekoa kuin asumista varten.  Etuovesta löytyy kuitenkin kauniita asuntoja, joissa hintapyynnöt 6-7 tonnin välissä per neliö. Harmikseni en alueeseen kuitenkaan ihastunut.

Mitä mieltä sinä olet Kruunuhaasta? 


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kyljessä roikkuu hintalappu

Olen laskeutunut pikkuhiljaa Ullanlinnan pilvilinnoista alas ja...rakastan sitä edelleen! 

Olen selannut Etuoven ja Oikotein sivustoja eestaas ja huokaillut upeiden ikkunalautojen, sisäpihojen ja lankkulattioiden perään taas jälleen kerran. Olen myös kauhistellut liian moderniksi kiiltolakatuilla kaapinovilla ja punaisilla (!) kaakeleilla sileäksi vedettyjä keittiöitä!! Sellainen pahoinpitely pitäisi olla lailla kiellettyä. Vanhoja taloleidejä saa kohdella vain heidän arvoisellaan tavalla: nätisti ja vanhaa kunnioittaen. 


Asuntojen selailu lopahtaa aina jossain vaiheessa siihen hintalappuun. Periaatteessa jossain vaiheessa elämää olisi mahdollista saada Ullanlinnan verran lainaa, mutta onko mitään järkeä ottaa niin isoa asuntolainaa? Onko siinä mitään järkeä, että vähintään toisen palkka menee kokonaisuudessaan asuntoon? Että päivät istutaan töissä jotta voidaan illat istua kotona? 

Tästä päästään taas siihen mitkä ovat niitä järkeviä ratkaisuja. Olisiko järkevämpää asua halvemmalla vaikka Vantaalla? Vai kuluttaa kaikki rahansa ihanaan asuntoon, jota rakastaisi kuin kolmatta lastaan? Vantaalla tarvitsimme todennäköisesti kaksi autoa, joka sotii tätä omaa "ilmastonmuutos pysähtyy huomenna" tavoitettani vastaan. Kahden auton hinnalla saisi sitäpaitsi pienen makuuhuoneen Ullanlinnasta. Tosin Helsingin keskustan tuntumassa asuessa ravintoloihin ja kahviloihin uppoaa sitten se makuuhuone. 



Niinkuin aiemmassa postauksessa päivittelin on Ullanlinnan keskimääräinen neliöhinta noin 7000€. Mittailin kuopuksen leikkimattoa, että siinä on 7000 euroa lattialla. Metri kertaa metri on seittemän tonnia. Sanoopa sen miten päin vaan niin onhan se ihan järkyttävän paljon rahaa. Oulussa samantyylisellä sijainnilla neliöhinta on korkeintaan neljätonnia. 

Vaihdetaan käytetty mutta hyväkuntoinen leikkimatto 7000 euroon!


Etuoven halvin, meidän perheelle sopivan kokoinen asunto löytyy Lapuan Männiköstä Pohjanmaalta. Hintalappuna 19 000 €, neliöitä 130. Se on noin 150€ per neliö! Ei paha! Ja ihan muuttokuntoinen oli! 

Nämä on näitä elämän suuria valintoja, että missä sitä päättää elämänsä viettää. Välillä olen kateellinen ihmisille, jotka oikein hinkuvat jonnekin perämettään. Miksi meidän täytyy haluta Helsinkiin ja vielä sen yhdelle kalleimmista alueista??


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kerrostaloelämää

Olemme asuneet kerrostalossa perheellisenä nyt vuoden verran. Viihdyn kerrostalossa yllätyksekseni todella hyvin enkä ole kaivannut täältä vielä kertaakaan oikeasti pois. 

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, mikä ihme tässä kerrostaloelämässä niin viehättää. Saunan jakamisen ja lumitöiden skippaamisen lisäksi olen löytänyt vakavamman ja mieheni mielestä ehdottomasti liian syvällisen syyn 50 muun perheen kanssa samassa talossa asumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään eniten kerrostalossa siitä, mitä suurin osa inhoaa: rakastan naapureitani! 



Tykkään siitä ajatuksesta, että olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että kerrostalossa en ole koskaan yksin. Vaikka naapurini ovatkin muutamaa asuntoa lukuunottamatta lähinnä sukunimellään kulkevia porraskäytävätuttuja, luotan heihin täysin. Koen, että tylsyyden, hädän tai suuren ilon hetkellä joku heistä on aina saatavilla, onnittelemassa ja lohduttamassa. 
Tässä talossa naapurit tervehtivät toisiaan, kyselevät kuulumisia, tuovat kukkia, lainaavat maitoa, pyytävät synttäreille, kehuvat uutta takkia, ihmettelevät pudonneita raskauskiloja ja pyyhkivät kyyneleitä.

Olen kovasti viimeaikoina miettinyt, että onkohan itseluottamukseni ja omanarvontuntoni nyt sitten jotenkin toisten varassa kun kaipaan niin paljon ihmisiä ympärilleni? Eikö oma perheeni riitä? Ovatko Ivalossa metsän keskellä yksinään asuvat ihmiset enemmän sinut itsensä kanssa? Olen pohtinut tarvitsenko tuntemattomien ihmisten sanoja korvaamaan jotain menetettyä? Korvaavatko ihanien naapureiden kehut ja hymyt niitten monien tärkeitten ihmisten sanat, jotka ovat liian kaukana tai joista olen joutunut liian aikaisin luopumaan? Toisaalta onhan ihminen luonnostaankin sosiaalinen ja toisilta ihmisiltä hyväksyntää sekä huomiota kaipaava; toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän ihmisiä ympärilleen kuin toiset. 

Elämän, muuttojen ja varsinkin lasten myötä olen ymmärtänyt olevani sosiaalinen ja yhteisöllinen, eksyksissä ja yksinäinen. Keskustan kerrostalossa asuessa tunnen kuuluvani johonkin. 


Huviajelu omakotilandiassa


Kirpparireissun jälkeen lapset nukahti autoon ja päätin käydä reteästi oikein huviajelulla!

Kiertelin uudella omakotitaloasuinalueella ja pysähdyin silloin tällöin ottamaan taloista kuvia kuin mikäkin murtoa suunnitteleva kynttiläjalkarosvo. Ilma oli tylsän harmaa, mutta niin olivat talotkin. Kaikki asunnot olivat ulkoa päin samannäköisiä, niissä oli hirveän pieniä ikkunoita metsään päin, valtavia ikkunoita naapuriin päin, väritys sitä tylsän harmaata tai jollain lailla tutun sinapinruskeaa.

Ymmärrän, että alueilla pitää olla joku yleiskaava, mutta pitääkö sen olla näin jäätävän hajuton ja mauton? Missä on luovuus, värit ja mielikuvitus? Tykkääkö joku oikeasti noista taloista?

Mikäli kuvasin juuri sinun talosi niin anna minun olla omaa mieltäni ja kerro mihin sinä talossa rakastuit: alueeseen, hintaan, pohjaratkaisuun vai tuohon ulkoasuun?


Asuinalueilla kulkiessa tulee monesti tunne, että arkkitehtitoimisto on piirtänyt rakennussääntöviidakon keskellä kaikelle kansalle sopivan talomallin, jota sitten sovitellaan mahdollisimman monta vierekkäin ilmansuunnista, maisemista ja liikennejärjestelyistä sen kummemmin piittaamatta. Raha ratkaisee: mitä kovemmin ja nopeammin kassa kilisee, sen parempi.

Muutama helmi alueelta kuitenki löytyi: kaksi hiilenmustaksi maalattua puutaloa! Enpä olisi ikinä itse keksinyt, että niin tumma talo voi olla niin hyvännäköinen! Toki valkea lumipeite luo tehokkaan kontrastin ja väri nousee ehkä upeammin esiin kuin kesällä...Mutta vau, vaikuttava.

Huono kuva kauniista kodista.
Kaunis, ihan ok, ruma. Arvaa järjestykseni!
Omalta mukavuusalueelta poistuminen paljastaa ja palauttaa mieleen omat mieltymykset.

Uusilla asuinalueilla huomaan, että pidän useimmiten kauniina symmetrisiä ja jollain lailla tasapainossa olevia taloratkaisuja. Usein lempparitaloikseni valikoituvat 100-vuotta vanhat tai vanhaa tyyliä jäljittelevät puu- ja tiilitalot, mutta kyllä muutama ultramoderni kivitalokin on jäänyt positiivisessa mielessä mieleen. Omakotitalossa tykkäisin, että piha saisi olla iso ja mahdollinen autotalli talon takana nätisti sivustalla piilossa. Pidän eniten asunnoista, jotka kutsuvat luokseen, sellaisista, joista näkee heti missä etuovi on.

Olipas kiinnostava huviajelu!


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Minä ja pikkusiskoni

Minulla on veli, mutta Suvi Westillä on upea dokumentti saamelaisuudesta, homoseksuaalisuudesta, uskonnosta ja rakkaudesta! Blogini ei tosin käsittele noista aiheista mitään, mutta aloin dokumentin katsottuani miettimään muunmuassa asumista Lapissa.

kuva:Yle.fi
Dokumentissa siskokset palaavat synnyinseuduilleen Saamenmaalle ja voi mitkä maisemat! Katsoin dokumentin pienenpieneltä ruudulta ja siltikin vaikutuin näkemästäni syvästi. Koskemattoman luonnon katselemisesta tuli suunnattoman rauhallinen olo.

Isovanhempani ja vanhempani ovat Lapista ja olen paljon kävellyt metsissä täällä Oulussakin. Onhan se vaan käsittämättömän ihanaa vaellella vaaran päälle, katsella kauas, istahtaa kannon nokkaan ja vain olla. Metsässä ajatukset kulkevat polkujen kanssa kilpaa omia reittejään. Tutkitustikin luonto kuuntelee ja hoitaa.

Kauniita maisemia ruudulta ihastellessani rauhani rikkoi ulkona kiitävä hälytysajoneuvo ja mieleeni tuli kaupunki ja sen vilinä. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin, mitä järkeä onkaan kaataa puut, ohjata vedet ja rakentaa pilviä hipovia rakennuksia vieriviereen? Miksi rakentaa rauhatonta rauhan keskelle? Vai onko rauha myös siinä turvallisessa vilinässä ja ystävällisissä ihmisissä? Kuinka kauan me viihtyisimme vaikka nyt siellä Utsjoella? 

Sen verran tunnen itseäni, että vaikka tykkään romanttisesti ajatella perheeni metsään ja maatilalle tiedän, että ennen pitkää ainakin me vanhemmat pitkästyisimme. Todennäköisesti minä kärsisin hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kuppikunnista ja kotitöiden määrästä. Meitä ihmisiä on karkeasti kahdenlaisia: toiset asuvat maalla toisten lomaillessa naapurissa ja toisinpäin.

kuva:Yle.fi
Suosittelen tutustumaan dokumenttiin Minä ja pikkusiskoni sen tärkeän tasavertaisuuden ja kaiken voittavan rakkauden sanoman lisäksi myös sen upeiden maisemakuvien takia.

Lue myös: Ei sole poka mikhää