lauantai 18. kesäkuuta 2016

Korpikuusen kannon alla

... On mörrimöykyn kolo! Tosin olin vain kuusen alla ja näytin enemmänkin joltain trollilta sadetakissani.


Puolen kilometrin päässä meiltä on kiva pieni koirapuisto, joka on varsinkin sadesäällä oiva lenkkeilykohde. Taas oli kuitenkin niin kaunista, että eksyin vähän pidemmälle kävelylle: näkyi upea sateenkaari, utuinen aurinko tummien pilvien lomassa, litimärkiä työmatkapyöräilijöitä ja lammikoissa pomppivia iloisia lapsia.

Puistot, metsät, polut ja pyörätiet ovat kyllä erittäin tärkeitä juttuja asumisviihtyvyyden kannalta. Ajattelin jo, että kai mekin viihdyttäisiin jossain kauempana keskustasta, kunnes kirkon kellojen pauhe keskeytti ajatukseni. Yhtäkkiä tajusin, että siinähän se raja menee! Sinne minne Tuomiokirkon kellot vielä kilkattaa, siellä haluan asua. Minneköhän asti Helsingin Tuomiokirkon kellojen pauhe kuuluu?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti