Mä oon sun fani!

En ole koskaan oikein fanittanut mitään. Nuorena tykkäsin kyllä Spaissareista, mutta silloinkin ihan vaan tykkäsin niistä, en fanittanut.

Nyt olen välillä niin huikeissa superfiiliksissä asunnoista, taloista ja arkkitehtuurista, että tätä voisi kutsua jo ihan oikeaksi fanittamiseksi! Eikö?! Haluaisin vuorata seinät jugendtalojen kuvilla, tapetoida kaapit kaupunkikaavoituksilla ja kehystää kauneimmat, tylsyvällä lyijykynällä piirretyt rintamiestalojen pohjapiirrustukset seiniä koristamaan. Voiko taloille kiljua hysteerisesti? Tai pyytää arkkitehdiltä nimmarin?

Muistan kaikki tärkeät vuosiluvut ja tapahtumatkin sen mukaan missä milloinkin asuimme: vuokrakaksiossa menimme kihloihin, vuokrarivarissa meistä tuli aviopari, kesätyöasuntoon syntyi esikoinen ja ensimmäiseen oikeaan kotiin kuopus.

Jokainen kotini on ollut kuin sielullinen yksilö; ystävä, jolla on oma luonne, persoona, heikkoudet ja vahvuudet. Lapsuuteni rivitalosta muuttaessamme annoin tiiliseinälle jäähyväispusun. Tyhjennettyämme lapsuuteni omakotitalon halasin terassin pylvästä ja jätin kyynelehtien haikeat hyvästit hyvin palvelleelle kodille. Turun yksiötä tervehdin aina kun nähdään, samoin Oulun kaksiota. Nykyisen kotimme julkisivua silittelen myötätuntoisesti ja pyytelen anteeksi kun tykkään enemmän vanhemmista taloista.

Mitäs sitten jos joskus asetumme johonkin? Onko elämä yhtä harmaata massaa kun en voi linkittää elämäntapahtumia muuttojen ja vaihtuvien asuntojen jatkuvaan janaan? 

Keep moving - that´s the way of life?!