torstai 8. syyskuuta 2016

Pokerface

Ei mennyt talotarjous läpi.

Punnittiin asiaa uudelleen, vähän itkettiin, käänneltiin ja väännettiin, pyöräiltiin, pyörittiin ja hyörittiin, tehtiin budjetteja, maalailtiin haaveita ja kauhuskenarioita. Loppuen lopuksi sovittiin: all in! Jännäksi menee.

Olen ihan kummissani mistä näin selkeä halu jäädä sittenkin Ouluun ja saada juuri tuo talo kumpuaa. On jotenkin älyttömän varma olo, että juuri näin - täällä Oulussa ja siinä talossa - olisi hyvä.


Olo on kuin polvillaan odottavalla kosijalla; alathan talo meidän loppuelämän kodiksi? Sydämeni murtuu jos joku muu vie hänet, remontoi pilalle ja kohtelee väärin.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että myyjä ei taloa meille myy. Toisaalta wannabe-kiinteistövälittäjän vaistoni on varma, että 10% tinkivara on aina laskettu pyyntihintaan. Kävi miten kävi, niin on tarkoitus.

Blogihistoriani aikana olen pompotellut asumisasioita sekä katsellut kaiken mahdollisen ja mahdottoman kuolleitakin kulmia varauksetta ja suurella innolla. Ehkä juuri tämä loputtomalta tuntunut pyörittely onkin selventänyt päätäni. Olen pikkuhiljaa tiedostanut elämä suuren paradoksin: epätäydellisyys on täydellisyyttä.

Vaikka nyt saisimme tuon ihanan talon ja onnellisen loppuelämän siinä, en todellakaan lopeta asuntojen katselua. Katsellaanhan me miehenkin kanssa kahvilassa aina hyvännäköisiä ihmisiä ja mietitään minkälainen elämä juuri tuon tyypin kanssa olisi lähtemättä kuitenkaan kenenkään mukaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti