Olen ollut jo monta vuotta vannoutunut kerrostaloihminen. Blogiteksteissäni olen ylistänyt kerrostaloelämän huolettomuutta, yhteisöllisyyttä, ihania naapureita, upeita maisemia ja keskustan läheisyyttä.
Sitten menimme ja ostimme omakotitalon. Miksi?
Kun kesällä katselin hymyilevää koiraa ja kiljuvia lapsia juoksentelemassa mummoni rintamiestalon pihalla, palanen minusta murtui päästäen kuitenkin kauniin helähdyksen hajotessaan; minun on päästettävä irti itsekkäästä halusta asua huolettomasti keskustan kerrostalossa ja tarjottava rakkaimmilleni parasta mitä voin.
Nyt parhaalta tuntuu
- pieni ja turvallinen Oulu, kaikki tarvittava nyt ja tulevaisuudessa pyöräilymatkan päässä
- piha, johon lapset ja koira on helppo ja turvallinen päästää yksinäänkin
- piha, jossa riittää yhteistä tekemistä sisällä nököttämisen tai aina johonkin lähtemisen sijaan
- piha, sen omenapuu, marjapensaat sekä kompostoinnin ihme
- piha!!!
- vaikea myöntää, mutta: tuplaantuneet neliöt tuntuvat kivalta, kun lapsilla tilaa riehua sisälläkin
Kahden lapsen äidiksi tultuani olen huomannut, etten jaksa kulkea kaiken maailman kekkereissä ja osallistua jokaiseen viikonlopputapahtumaan niin paljon kuin yhden lapsen äitinä jaksoin. Kerrostalossa asuessa ulos pitää aina lähtemällä lähteä, kun omakotitalossa voi aukasta vain oven ja toivottaa kivoja leikkejä. Omakotitalossa voin myös piiloutua omien sekavien ajatusteni kera hiljaiseen kellariin tekemään jotain tärkeää.
Mitä vääjäämättömämmältä omakotitaloon muuttaminen alkoi näyttää sitä enemmän aloin ajatukseen omasta talosta ja pihasta rakastua. Ja mitä enemmän aloin taivutella itseäni jäämään Ouluun sitä enemmän kaupunki alkoi minua vetää luokseen kuin aurinko kukkiaan konsanaan - ah.
Jännää tämä elämä, kun ehdottoman vannoutuneesta kerrostalokiipijästä kuoriutuukin omakotitalollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti